Juuson epilepsia muistutti taas olemassaolostaan viime yönä. Ihan samaa kaavaa noudattaen, ensin tuli keppioksu, jonka jälkeen alkoi kouristelu. Kohtaus tuntui taas kestävän ikuisuuden, minuutin tai kaksi, eli ikuisuuden. Kohtauksen loppuvaiheessa Juuso muuttui taas todella vihaisen oloiseksi, jalat vielä osittain kramppasi, mutta pää nousi ylös ja Juuso haukkui ja murisi melkoisen raivoissaan. Silmät oli tosi pelottavat, ne näytti ihan mustilta ja katse oli täysin tyhjä. Ihmekös sinänsä, aivot lyö aika tyhjää silloin.

Kun Juuso vihdoin tokeni, tuli se taas hoippuen hakemaan turvaa mun sylistä. Raukka oli taas niin sekaisin. Voi helvetti mä inhoon tota sairautta! Kohtaukset ovat niin pysäyttäviä, aivan liian rankkoja. Mä olen itse aina ihan hajoomispisteessä keskellä yötä, tutiseva koira sylissä. Tulee tosi huono olo ja itkettää.

Puoli vuotta me jo selvittiinkin ilman kohtauksia. Se on jotenkin tosi ahdistavaa, etten pysty itse hallitsemaan tätä sairautta ollenkaan. Kohtaukset vaan tulee kun niitä huvittaa. Eilinenkään lenkki ei eronnut mitenkään radikaalisti aikaisemmista, Juuso ei edes mun mielestä syönyt keppejä kauheesti. En ymmärrä. Onneksi Juuso on jälleen ihan normaali oma itsensä, taas kerran, elämä jatkuu.